Vinos de Jerez – katsaus sherryihin

Espanjassa lomalla ollessani sain monet espanjalaiset baarimikot ja tarjoilijat hämilleen. Jaa miten? Pyytäessäni sherryä fuengirolalaisessa puolituristisessa kapakassa. Kaikenlisäksi minulta meni muutama kerta ennen kuin muistin, että sherryllä tarkoitetaan oikeasti Jerez-viiniä. Näin menin siis puoliespanjalaisenakin vanhaan ja pyytelin kummallista litkua nimeltä sherry. Tämän jälkeen jäi enää yksi ongelma; Malaga. Kuka ihme pyytää Jerezin viiniä alueella, jossa pääosin tunnetaan ja nautitaan oman alueen Malaga-viinejä (D.O. Málaga)? Vastaus on helppo: lomaileva viskihörhö Nikolas.

Mutta ennen kuin annetaan asian rönsyillä sen enempää ja aletaan kertoa matkaraporttia, niin palataan askel taaksepäin ja kerrataan hieman mitä nämä sherryt oikein ovat. Viski-ihmisille sherry on hyvinkin tuttu, ainakin nimenä, vaan kuinka moni oikeasti on maistellut sherryjen eroja ja etsinyt niitä makuvivahteita, joita sherrytynnyreissä kypsytetyistä viskeistä löytää? Sherryt ovat kuitenkin hyvin erilaisia keskenään riippuen tyylistään. Sherry sopii minusta monen kumppaniksi, erilaisissa ruoissa, kahvin kera, viskin kyljessä, tai jopa oluen kaverina (jälkeen). 

kuva: sherryandtweets.es

Mistä monipuolinen sherry oikein tulee?

Sherry on väkevöity viini (espanjaksi, vino generoso) ja se on kotoisin Espanjasta Andalucian Jerez de la Fronteran, Sanlúcar de Barramedan ja El Puerto de Santa María "sherrykolmiosta". Kaikki nämä kaupungit kuuluvat Cadizin provinssiin ja aluetta kutsutaan Marco de Jerez nimellä. Kaikkia sherryjä yhdistää siis tämä alue, käytetyt viinirypäleet ja kypsytysmenetelmä Solera-tavalla.

Mistä ja miten sitä valmistetaan?

Sherryn valmistuksessa sallitaan kolmen rypälelajikkeen käyttö; Palomino, Pedro Ximénes ja Moscatel. Näistä käytetyin on Palomino. Moscatel rypäleitä käytetään lähinnä sekoituksissa ja makeuttamisessa. Sherryn valmistuksen pohja on kuiva perusviini. Sherryt luokitellaan pääosin kolmeen päätyyliin; generosos-, generosos de licor- ja dulces naturales-tyyleihin. Joissain tapauksissa puhutaan myös kahdesta päätyylistä, finoista ja olorosoista, tai kuivista ja makeista.

Päätyylien lisäksi nämä on jaettu myöhemmin vielä laajemmin ja yleensä puhutaankin seuraavista tyyleistä; Fino, Manzanilla, Amontillado, Palo Cortado, Oloroso ja Pedro Ximénez. Näistä muut paitsi Pedro Ximénez kuuluu generosos-luokkaan, jonka viinit ovat kuivia. Generosos de licor sisältää tyylit Pale Cream-, Medium- ja Cream-tyylit ja viimeiseen Dulces naturales (suomeksi, luonnollisesti makeat) -ryhmään kuuluu Pedro Ximénez ja Moscatel. Näistä lisää kohta.

Valmistuksen perusta on perusviini (mosto), joka saa ominaisuutensa myöhemmin kypsytystavan mukaan. Alkukypsytyksen jälkeen (terässäiliöissä) viini väkevöidään viinitisleellä. Finot ja olorosot valmistetaan Palomino-rypäleistä, makeat viinit Pedro Ximénes- (PX) tai Moscatel-rypäleistä (tai niiden sekoituksesta). Alkukypsytyksen ja väkevöinnin jälkeen viini lajitellaan uudelleen. Tässä toisessa lajittelussa kellarimestari analysoi viinin laadun ja ominaisuudet, jonka perusteella se päätyy fino-, palo cortado-, tai oloroso-kellareihin. Joskus viini ei ole kunnossa ja se joutaa tisleen raaka-aineeksi. Viini tynnyröidään isoihin, maksissaan 600-litran tammitynnyreihin, joihin jätetään noin 1/6 (kaksi nyrkillistä "dos puños") tilaa ilmalle. Oloroso-tynnyrit täytetään kokonaan. Ensimmäinen tammitynnyrikypsytysvaihe alkaa tästä ja sitä sanotaan sobretablaksi.


Sherryn kypsytys

Riippuen sherrytyylistä, kypsytys tapahtuu hieman eri menetelmällä. Finot ja Manzanillat kypsytetään biologisesti spontaanisti syntyvän hiivakerroksen alla (Flor). Sana flor tarkoittaa kukkaa. Tämä hiivakerros kattaa koko pinnan viinin ja tyhjän tynnyrin välistä eristäen viinin ja estäen sen hapettumisen. Nämä viinit ovat väkevöity yleensä maksimissaan 15% ABV, jotta hiiva eläisi. Osa hiivasta kuolee ja laskeutuu tynnyrin pohjalle, mutta uuden viinin lisääminen kypsytystynnyriin pitää hiivahunnun elossa.

Oloroson kypsytys poikkeaa edellisestä. Olorosoksi kypsytettävät viinit väkevöidään vähintään 17% ABV, joka estää hiivakerroksen syntymisen, tai tappaa sen. Viini kypsyy tynnyrissä, jossa se hapettuu kevyesti huokoisen tammen uumenissa (crianza oxidativa). Alkoholivahvuus estää viinin pilaantumisen (liiallisen hapettumisen).

Amontillado puolestaan käy läpi näiden kahden edellisen kypsytystavan yhdistelmän. Jos fino-erän hiivamatto jostakin syystä kuolee, tai rakoilee, flor-kypsytys keskeytyy ja viini jatkaa kypsymistään hapettumalla. Viiniä väkevöidään 16-22 prosentin vahvuuteen ja kypsytystä jatketaan. Näin kypsytys on tapahtunut molemmilla tyyleillä.

Jos viini on jo alussa luokiteltu olorosoksi, sen kohtalo on sinetöity. Jos puolestaan viini kypsytetään florin alla, on sillä edessä tietynlainen välikypsytysvaihe, jossa viiniä tarkkaillaan. Sobretablassa viini viettää 6-12kk, jonka aikana se jaotellaan uudelleen riippuen sen kehityksestä. Esimerkiksi, jos viini on tynnyrissä säilynyt florin alla ja täyttää tietyt kriteerit, se jatkaa finoksi. Jos taas flor on hajonnut osittain, tai kokonaan, se kypsytetään amontilladoksi, palo cortadoksi, tai olorosoksi.

Sherryn loppukypsytys tapahtuu yleensä criadera- ja solera-järjestelmissä, jossa sen on kypsyttävä vähintään kolme vuotta, jotta sitä saa kutsua sherryksi. Nykyään harvemmin sherry kypsytetään vuosikertana, jolloin se ei koe soleran blendausta. Ennen solerakypsytystä sherry kypsytettiin vuosikertaviininä, jolloin sitä kutsutaan Jerez de Añada, eli vuosikertasherry.

kuva: wikipedia

Erään valmistajan havaintokaavio

Solera-menetelmä

Tämänkin kypsytysmenetelmän on varmasti moni kuullut, koska sitä mainostetaan myös brandy- ja viskiteollisuudessa. Solera-menetelmää käytetään viinin tasalaatuisuuden vuoksi. Yksikertaisuudessaan siinä sekoitetaan nuorta viiniä vanhemman viinin sekaan saman verran kuin vanhaa otetaan ulos. Näin taataan sherryn tasainen laatu vuodesta toiseen.

Okei, otetaan pidemmän kaavan mukaan. Solerassa (joka tulee sanasta solum, suelo, lattia), n. 500-600l tynnyrit on pinottu lattialle yleensä 3-4 kerroksen rivistöihin, jossa vanhin viini sijaitsee alimmassa rivissä. Kerroksilla on omat nimensä ja jos solerassa on esimerkiksi neljä kerrosta, ylintä kerrosta nimitetään 4. criadera (cuarta criadera), seuraavaksi ylintä 3. criadera, päätyen 1. criaderaan, jonka jälkeen tulee alin kerros, jota kutsutaan soleraksi.

Pullotettaessa viiniä, alimmasta kerroksesta (solera) otetaan noin 10-30% viiniä ulos (saca), jonka vajaus täytetään seuraavan kerroksen viinillä. Kunkin kerroksen vajaus täytetään aina seuraavan kerroksen viinillä, kunnes päädytään ylimpään kerrokseen. Ylimmän kerroksen vajaus täytetään sobretablan viinillä. Tätä ulosottoa ja täyttöä kutsutaan corrida de escalas. Näitä kerroksia on minimissään oltava kaksi, mutta niitä voi olla kymmeniäkin.

Entäs ikä?

Se onkin hieman kryptisempi homma ja tähän kirjoitukseen en lähde sitä kummemmin avaamaan, kun en itsekään ole täysin perillä asiasta. Jos kuitenkin omaat espanjankielen taidon ja haluat perehtyä yhteen tapaan määritellä soleran iän, niin tässä yksi linkki tutkielmaan. Yksinkertaisimmillaan ikämerkintä sherryissä kertoo yleensä keskimääräisen ajan, jonka sherry on viettänyt solera-järjestelmässä. Sherryä markkinoidaan usein soleran-perustamisvuoden merkinnöillä, esim. 1894.

Vuonna 2000 D.O. Jerez-Xérès-Sherry (consejo regulador) loi kaksi uutta sertifiointia ikämerkityille sherryille, V.O.S. (yli 20-vuotiaat) ja V.O.R.S. (yli 30-vuotiaat). Nämä myönnetään poikkeuksellisen laadukkaille solera-erille erikseen (sacas), kun sherry on yli 20- tai 30-vuotiasta keski-iältään ja on luonteeltaan Amontillado, Oloroso (secos, dulces), Palo Cortado, tai Pedro Ximénez. Lyhenteet tulevat latinasta Vinum Optimum Signatum (V.O.S.) ja Vinum Optimum Rare Signatum (V.O.R.S.). Näiden lisäksi on sertifioinnit 12- ja 15-vuotiaille, sekä Vintage-sherrylle. Näitä jäljempänä mainittuja myönnetään koko soleralle, ei vain yhdelle sacalle.

Sherry sopii kahvin kaveriksi

Sherryn tyylit ja ominaisuudet

Edellisissä osioissa olen jo maininnut tyylejä ja kypsytyksiä, mutta tässä vielä sherryn eri tyyleistä ominaisuuksineen.

Fino on tyyleistä kaikkein kuivin ja hienostunein, jossa sokeripitoisuus on alle 5g/l (yleensä alle 1g/l). Se on vaalea kultainen väriltään ja omaa kuivan mantelisen ja kevyen hiivaisen ominaismaun. Fino on raikkaimmillaan heti pullotuksen jälkeen, eikä sitä kannata säilytellä.

Manzanilla sekoitetaan usein samaksi kuin fino, mutta teoriassa se on oma lajinsa, vaikka se on hyvin samankaltainen kuin fino. Manzanillaksi voi nimittää vain Sanlúcar de Barramedan alueella valmistettua Finoa. Jos Espanjassa kaveri pyytää Manzanillaa lasiin, älä kaada perus finoa. Vai mitä jos pyytäisit baarissa skotlantilaista viskiä ja saisitkin irkkua? Manzanillan ominaisuuksiin kuuluu hieman vaaleampi väri, kevyempi runko ja aavistuksen hiivaisempi ja suolaisempi olemus.

Amontillado on ikääntynyt, voimakkaampi versio finosta ja se on osittain kypsynyt hapettumalla hiivakerroksen rakoilun, tai katoamisen takia. Väriltään amontillado on ruskehtavampi ja maussa on enemmän vivahteita. Maku on myös yleensä voimakkaampi ja pitempi kuin finolla. Nyt mukana on myös kuivattuja hedelmiä ja kevyesti tammea. Makuprofiili on kuitenkin edelleen hyvin kuiva, sokeripitoisuus alle 5g/l (yleensä alle 1g/l)

Palo Cortado onkin hieman erikoisempi ja harvinaisempi tapaus. Sitä ei periaatteessa tuoteta, vaan se kypsyy tietyissä olosuhteissa ikään kuin vahingossa. Palo Cortado syntyy, kun kypsytyksessä hiivakerros hajoaa ennenaikaisesti ja viini saa happea. Tämä viini oli alunperin siis tarkoitettu finoksi, mutta hapettumisen vuoksi sitä väkevöidään lisää (17,5-20% liepeille), jonka jälkeen se saa oloroso-sherryn piirteitä. Se on ikään kuin Amontilladon ja Oloroson yhdistelmä, jonka tuoksu muistuttaa Amontilladoa, mutta maku kallistuu olorosoon päin. Palo Cortado on kypsynyt yleensä pidemmän osuuden oxidoitumalla kuin Amontillado. Sokeripitoisuus tässäkin yleensä alle 5g/l.

Oloroso on näistä oma suosikkini ja lisäksi se on varmaan yleisin viskin kypsytyksessä käytetty tynnyrityyppi (ex-oloroso). Se on voimakkaammin väkevöity ja kypsynyt hapettumalla. Väri on tumman meripihkainen, mahonkinen ja pähkinäinen. Olorosot ovat usein täyteläisiä ja omaavat laajan makuvivahdeskaalan. Paahteisuutta, nahkaisuutta, kuivia hedelmiä ja intensiivistä makua. Ei kuitenkaan yleensä makea, vaikka markkinoilla on myös oloroso dulce -nimisiä variaatioita, joita on yleensä makeutettu PX:llä, tai Moscatel-rypäleillä. Näitä kutsutaan toisinaan Medium- tai Cream-sherryiksi ja niissä sokeripitoisuus vaihtelee 10-200g/l.

Pedro Ximénez on toinen viski-ihmisille hyvin tuttu nimi. Se on hyvin makea (sokeria jopa 180-500g/l) jälkiruokaviini, jota saadaan kuivattamalla PX-rypäleitä auringossa. Näissä viineissä yhdistyy intensiivinen rusinainen makeus ja aromikas vivahteikkuus. Suutuntuma on jopa siirappisen makea ja paksu. Väriltään PX on hyvin tumma, jopa musta. Sopii kivasti sellaisenaan jälkiruoaksi, lihakastikkeisiin, tai vaikka jäätelön kastikkeeksi.

Muut makeat sherryt vastaavat hieman PX:n tyyppiä, mutta niiden valmistuksessa saatetaan käyttää eri rypäleyhdistelmiä ja muuta makeutuskeinoa. Esimerkiksi markkinoilta löytyy Moscatel- ja Cream-sherryjä, jotka on yleensä sekoitesherryjä.

Monet kuivat sherryt makeutetaan ja sekoitetaan ennen myyntiin päätymistä. Makeutuksena on sallittu käyttää luonnollisia makeuttajia, kuten kuivattujen rypäleiden mostoa (dulce pasa, dulce de almíbar, tai mistela). Tällöin sherryä myydään yleensä Pale Cream-, Cream- tai Medium-sherryinä. Etenkin vuosikertasherryjen etiketeissä voi tavata termejä kuten Amoroso, tai Abocado. Nämä tarkoittavat myös, että sherryä on makeutettu esim. PX-sherryllä.

Sherry en rama on lyhyesti ilmaistuna "straight from the cask" -sherryä. Biologisesti kypsytetyt Finot, Manzanillat ja osittaisaesti Amontilladot käy yleensä läpi voimakkaat filtteröinnit ollakseen kirkkaita. Nykyään suosiota on kasvattanut tapa, jossa viiniä ei filtteröidäkään, vaan pullotetaan suoraan tynnyristä. Pulloon toki eksyy hiivaa ja muuta pientä partikkelia, mutta ainakin viini on juuri sitä aitoa itseään, "as it is".

Säilyvyys ja tarjoilu

Edellisestä listauksesta spontaanisti hiivan alla kypsyneet sherryt on tarkoitettu nautittaviksi hyvin tuoreina. Avattu pullo säilyy hyvin suljettuna jääkaapissa, yleensä suunnilleen saman verran kuin valkoviini, eli päivistä viikkoon. Hapettamalla kypsytetyt sherryt säilyvät avattuina hieman vaihtelevasti. Amontillado / Medium säilyy 2-3 viikkoa ja Olorosojen / Cream-sherryjen kesken puhutaan 3-6 viikosta, jopa yli kuukauteen. PX-sherryt kestävät paremmin avattuna, noin 1-3 kuukautta. Tietysti on odotettavissa hieman muutosta pullossa samoin kuin monilla viskeilläkin avattuna.

Avaamattomana rajat ovat hieman häilyvämmät, mutta mitä vähemmän sherryssä on sokeria ja mitä "hienompi" se on (fino), sitä vähemmän se kestää. Oikein säilöttynä Finot / Manzanillat säilyvät suljettuna noin vuodesta puoleentoista vuotta, amontillado / medium 1,5-3 vuotta, olorosot / Cream noin 2-3 vuotta ja makeat Pedro Ximénez-viinit säilyvät jopa kymmenen vuotta. Sherryt eivät kypsy pullotettuna, kuten monet portviinit. Mitä ideaalisimmissa olosuhteissa sherryä säilyttää, sen paremmin se tietysti säilyy.

Sherryt tarjoillaan yleensä viilennettyinä. Kaikki muut paitsi fino ja manzanilla voidaan tarjoilla noin 12-14 asteen lämpötilassa. Fino ja manzanilla olisi hyvä tarjoilla viileämpinä, noin 6-8 asteen lämpöisinä. Tarjoilulasina suositaan sherrylaseja (catavinos), jotka ovat tulppaanimallisia jalallisia laseja. Myös laajempia valkoviinilasin tyyppisiä laseja käytetään. 

Paremman lasin puuttuessa...

VYS Iäkkäät harvinaisuudet, osa 9: Nuoret Ardbegit 60- ja 70- luvuilta

Espanjasta on kotiuduttu, mutta onneksi loman lopetukseen ja paluumasennukseen saatiin lievitystä tastingin merkeissä. Alunperin oli tarkoitus osallistua Mackmyra-tastinkiin, joka pidettiin samana päivänä Helsingissä, mutta aikataulut ei venyneet lomanlopetuskiireiden vuoksi millään. Sitten muistin, että oli toinenkin maistelu ilmoitettu ja hetken sähköposteja kaivellessa se löytyi. 60- ja 70-luvun Ardbegit? No mutta sehän on mainio tapa lopettaa viiden viikon lomaputki.

Tasting oli jatkoa jo kahdeksan aiempaa osaa omaavalle Viskin Ystävien Seuran Iäkkäät harvinaisuudet -sarjalle, jossa ideana on maistella nimensä mukaan viskejä, joita ei ihan joka heppu saakaan päivittäismyymälästään käsiinsä. Ja vaikka saisikin, niin hinta huitelisi sellaisissa lukemissa, että sillä kiertelisi useamman kuukauden ulkomailla. Itse olen päässyt osallistumaan aiemmin Iäkkäiden harvinaisuuksien osiin viisi ja kahdeksan.

Yhdeksännen osan teemana saatiin maistella vanhoja nuorekkaita Ardbegejä, joiden keski-ikä hätyytteli vasta 14 ikävuotta, mutta pullossa vietetty aika oli sitäkin suurempi, jopa lähelle 40 vuotta. Kattaukseen kuului viisi viskiä, josta kustakin pullosta 2cl siivut osallistujille. Vaikka viskit olivat viettäneet kituuttavan kauan pullossa, hävikki oli ollut hyvin maltillista. Kaikki pullot olivat IB-pulloja, eli yksityisten pullottajien aikaansaannoksia. Tämä olikin ihan kiva homma, koska viimeksi kun arttuja maistelin tastingissä, oli pöytään katettu seitsemän OB arttua SMWS:n järjestämässä tilaisuudessa.

Edelliset Iäkkäät harvinaisuudet -tastingit joihin osallistuin pidettiin Groteskin kellarissa, mutta nyt tapahtumalle kokeiltiin uutta paikkaa Helsingissä ravintola Carelian juhlakellarissa, Mannerheimintie 56:ssa. Paikka osoittautui melko hyväksi ja viehättäväksi, tilaa oli enemmän ja kaikki noin 30 osallistujaa pääsi istumaan samaan saliin. Viereisen huoneen viinihifistelijät ajoittain harrasti läpikulkua salissa, mutta ei tämä liikoja häirinnyt. Jatkoa ajatellen tämä on varmasti parempi paikka tällaiselle isommalle maisteluporukalle.

Tilaisuus aloitettiin lyhyellä ravintolapäällikkö Kai Aution avauksella, jossa hän kertoi paikan historiikin lyhyesti ja omasta entisestä viskitaustastaan, jonka jälkeen hän narahti viinien maailmaan. VYS:n jäsenille oli muovailtu muutama tarjouskin yläkerran ravintolaan, esimerkiksi Kilchoman Machir Bay irtosi 5e/4cl hintaan ja ruokapuolella oli entrecote-tarjous, jossa sai raflapäällikön mukaan maistaa parasta entrecotea alennetuun hintaan (hintaa en muista kuulleeni). Tulevaisuudessa viskipuoleenkin ollaan mahdollisesti panostamassa lisää, mutta se jää nähtäväksi. Nyt kuitenkin noin kuuden pullon Islay-valikoimaan tuskin tulee mitään radikaalista lisäystä. 

Alun briiffin jälkeen päästiin itse asiaan, jolloin Jarkko Nikkanen otti ohjat käsiinsä ja taustoitti maistelun alusta loppuun teemaan sopivalla faktalla. Viskeistä tuli luonnollisesti kirjattua havainnot ylös, jotka pääsee lukaisemaan alta. Viskien maistelujen jälkeen pidettiin "lyhyt" numeerinen (johon tarvitsisi melkein matemaatikon koulutuksen) yleisöäänestys, jossa jokainen osallistuja rankkasi kolme mielestään parasta viskiä järjestykseen. Oman ja yleisön rankingin näen noottien jälkeen. 

Vasemmalta oikealle alla olevan listan mukainen kattaus

Ardbeg 1975 Connoisseurs Choise, 40% (Gordon & Macphail)

Etiketin perusteella 1980-luvun lopulla pullotettu. Alle 15-vuotias. 

T: Kevyesti vanhaa mystistä olemusta. Kostea kylmä kellarimaisuus tekee hienon fiiliksen. Savuisuus on vanhan liiton "oikeaa" savua. Punaista marjaisuutta ja viinimarjan lehtiä. Savu ja mallas on hieman vahamaista ja nahkaista. Selkeää lääkemäisyyttäkin. On hieno ja kompleksinen tuoksu! 

M: Lääkemäisyys tulee voimakkaana jodimaisuutena ja merellisyytenä Suutuntuma on hailakka eikä viski iske isommallakaan kulauksella tajua pois. Lopussa kuivattaa hiukan. Jälkimaussa puhdasta savua ja mietoa sitrusta. 

Tuoksu lupasi enemmän kuin maku toi. Onhan tämä toki oikein hyvää.

Ardbeg 15yo 1973/1988, 43% (Sestante)

Sestante Italialainen kuuluisa pullottaja. 

T: Lämpimämpää ja reilusti maltaisempaa kuin edellinen. Savu on keskivertoisesti läsnä ja hiukan makeaa. Puhdasta savua myös tässäkin. Maltaisuus on voimakasta ja pölyistä. Nuorekkaampaa kuin edellinen. Simppelimpi kuin edellinen. 

M: Tämä tulee erilaisella voimalla kuin edellinen. Heti tulee kihelmöivää merellisyyttä, savua ja mallasta. Mallas on hieman öljyisenä ja suolaisena. Jälkeen tulee lisää kuivaa merellisyyttä ja turvetta. Turve ja savu on läsnä, mutta ei puhtaina ja selkeinä. Herukkaa löytyy kivasti jälkimausta. Maku kantaa pitkälle. 

Ardbeg 15yo 1973/1988, 43% (Sestante) (Vihreä lasipullo)

T: Tässä on sitä kumisuuttakin, joka välillä minua häiritsee. Savu selkeämmin läsnä kuin edellisissä. Tulee hieman viimeistelty fiilis (ehkä ei niin sulautunut). Aika tumma, mokkainen ja viininen olemus. Vähän tunkkainen omaan nenään. Tuoksu parantui ajan kanssa. 

M: Mielestäni rauhallisempi suussa kuin edellinen. Enemmän vivahteita ja tietysti tummuutta. Mokkaa ja nahkaa. Öljyisempi alkuun ja lopussa kuivuu. Savu on tervaista ja mustapippurista sekä hieman tuhkaista. Selkeästi likaisempaa kuin raikkaan puhdasta. Ei kyllä haittaa tässä tapauksessa. Ei hassumpi, mutta ei huippukaan. 

Ardbeg 12yo 1965/1977, 46% (Cadenhead's)

T: Myös mallasta runsaasti, puhdasta ja miedon sitruksista ja marjaista savuisuutta. Makeaa tuntua piparmintun vivahteella. Tässä on myös sellaista vanhaa vihreää lehtisyyttä. Lääkemäisyyttä josta tulee mieleen mustaviinimarja. Oikein miellyttävä tuoksu. 

M: Sopivan voimakas alku. Maku on tuoksun viitoittamalla suunnalla. Vihreää lehtimäistä savuisuutta ja pölyistä mallasta. Tässä lääkemäisyys on yrttistä, marjaista ja makeaa. Savu on melko puhdasta ja hitusen ujoa, mutta tuo napakan kihelmöinnin alussa. Tämä on hyvää. Pitkä savumakeahko jälkimaku.

Ardbeg 14o 1965/1979, 46% (Cadenhead's)

T: Nono. Tässä on sitä mystiilkaa mitä oikein vanhoista tisleistä löytyy. Jotakin keraamista pölyistä kellarimaisuutta. Vanhaa puutynnyriä, hunajaa ja vanhaa sherryä. Vahaa, nahkaa ja vanhaa puuta (saunavivahteella). Paljon viinimarjan lehtiä ja vihreää ruohoisuutta. Savu on hyvin ujona ja muun alla. Hennon hieno ja erikoinen. 

M: Hyvin pehmeä alku. Ehkä hieman vetinenkin. Kuitenkin tuoksunkin vilauttamia komponenttejä löytyy. Vanhaa savimaisuutta ja kellarimaisuutta. Vahaisuus on mielenkiintoinen. Reilulla kulauksella nannaa. Tässä on sellaista vanhaa tuntua. Savua ei juurikaan enää löydy. Tai löytyy mutta pehmeänä ja taustalta. Ei lunasta tuoksun tuomaa mahtavuutta, mutta bravo! 

Vaikka arvosanojen perusteella ollaan ihan tasavertaisissa lukemissa, niin oman suosituimmuusjärjestyksenkin sain kasaan melko helposti.

1. Ardbeg 12yo 1965/1977, 46% (Cadenhead's)

2. Ardbeg 14o 1965/1979, 46% (Cadenhead's)

3. Ardbeg 1975 Connoisseurs Choise, 40% (Gordon & Macphail)

Hauskan tuskallisen ja lampaan kiveksistäkin pitävän yleisön äänestyksen ranking meni näin:

1. Ardbeg 12yo 1965/1977, 46% (Cadenhead's)

2. Ardbeg 15yo 1973/1988, 43% (Sestante) (Vihreä lasipullo)

3. Ardbeg 14o 1965/1979, 46% (Cadenhead's)

4. Ardbeg 15yo 1973/1988, 43% (Sestante)

5. Ardbeg 1975 Connoisseurs Choise, 40% (Gordon & Macphail)

Vanhat nuoret

Kiitoksia jälleen hienosta maistelutilaisuudesta, joka oli kaikin puolin taas hyvin järjestetty. Lopuksi mainittakoon vielä, että viskikirjallisuudesta kiinnostuneille on piakkoin luvassa suomalainen teos, Viskien maailma, Jarkko Nikkaselta. Jahka kirja pääsee painosta ulos, pääsee lukija tutustumaan mm. Alkon arkistojen salaisuuksiin, alan experttien haastatteluihin ja osaan Jarkon maistamien viskien makukuvauksiin. Ohessa vielä kuvaus kirjan sisällöstä.

Viskien maailma -kirja tuo uutta näkökulmaa maailman monipuolisimpaan ja kiehtovimpaan juomaan. Teos tarjoaa kattavan tietomäärän viskeistä ja viskinvalmistuksesta unohtamatta itse juomaan liittyvää historiaa ja kulttuuria. Teos sisältää yli 500 viskin makukuvaukset - mukana on viskejä aina 1930-luvulta tähän päivään. Kyseessä on myös laajin otos kotimaisesta viskinvalmistuksesta.Suomalaisten ja kansainvälisten viskivaikuttajien henkilökuvia ja haastatteluja. Mukana on myös yksityiskohtainen ja tietosisällöllisesti kattava artikkelikokoelma viskiin liittyvistä ilmiöistä. Teos sopii niin aloittelijalle kuin pidemmällekin ehtineelle viskiharrastajalle, ja se vie lukijan nojatuolimatkalle eri viskinvalmistusalueille ympäri maailmaa.

Schneider Weisse TAP5 & TAP7 – vehnää humalatwistillä ja ilman

Vehnäkesän arvioista on jäänyt muutamia hyviä yksilöitä pois, joten korjaillaan tätä puutetta tällaisilla pienillä korjaussarjoilla joita tuli nautittua mökkilomilla ennen ulkomaan reissua. Mikäpä parempi ympäristö hyvien vehnäoluiden arvioimiseen, kuin mökkiympäristö kauniissa Suomen rauhallisessa järvimaisemassa ja sauna lämpiämässä, unohtamatta rantanotskia, joka odottelee makkaraa tirisemään.

Nämä kaksi tuotetta kuuluvat Schneiderin valikoimiin (Weissbierbrauerei G. Schneider & Sohn) ja edustavat tietyllä tavalla ääripäitä. Lyhyesti kirjoitettuna, toinen on perinteinen originaali ja toinen humalahessu. Pidemmin kerrottuna, Original on perinteinen baijerilainen vehnäolut, joka on pantu perinteisellä vuoden 1872 reseptillä. Reseptin mukaan oluen panossa on käytetty 60% vehnää ja 40% ohraa, joiden lisäksi humalina on käytetty Hallertauer- ja Magnum humalia. IBU on vaatimattomat 14 ja alkoholivahvuus maltilliset (tyypilliset) 5,4%.

Toinen näistä, Meine Hopfenweisse, on puolestaan hieman erikoisdempi yksilö. Perinteisen sijaan tämä on pantu menemällä ääripäihin ja olueen on tumpattu aimo läjä humalaa. Olutta on pantu vuodesta 2007 ja se tunnettiin aiemmin nimellä Schneider-Brooklyner Hopfenweisse. Schneider-Weissen Hans-Peter Drexler ja Brooklynin Breweryn Garrett Oliver panivat (kirjaimellisesti) parhaansa sekaisin ja niin syntyi tämä uudenlainen (ja herkullinen) vehnätyyli. Resepti on 50/50 vehnää ja ohraa ja sen humalointiin ja kuivahumalointiin on käytetty Hallertauer- ja Saphir -humalia (Hallertauer Saphir?). Ja pum! Eiku nauttimaan.


Schneider TAP7 Unser Original, 5,4%

T: Tuoksusta tulee mieleen sahti, hyvä sahti. Hyvin banaaninen ja pehmeän vehnäinen. Hiiva tuntuu makealta pullataikinalta ja vehnänmaltaisuus tuo mieleen kevyesti limppua. Ripaus neilikkaa ja mukavasti banaania. Kypsää uunibanaania. Hyvä tuoksu.

M: Suutuntuma on melko täyteläinen, joskin hiilihappoja on runsaahkosti. Makeahkoa kypsää banaania ja hieman neilikkaa mausteena. Kieltämättä tulee myös sahti mieleen, vain rukiin terävyys puuttuu ja hieman katajaa. Humalaa ei tässä juurikaan tunnu. Kokonaisuus on aika maukas ja tämä on kyllä hyvä vehnäolut.

Schneider TAP5 Meine Hopfenweisse, 8,2%

T: Oikein hedelmäinen ja kylmän raikas. Humalat tulee jenkkioluittain, mutta hiivaisuus ja banaanisuus palauttaa mieleen vehnäoluen. Havumäntyhumalaa ja kuivaa pihkaisuutsa. Tuli mieleen tulitikku, joka kastettiin pentuna pihkaa. Ja laitettiin lampern pyörimään. 

M: Maussa havuinen ja mäntyinen humaluus maistuu. Mutta ei räjäytä tajuntaa katkeruudellaa. Myös vehnän omat pehmeät piirteet pääsee esiin. Vastasahattua kuusipuun pihkaisuutta. Maku toi myös mieleen tuoreen ja hieman kostean sahanpurun. Ja vaikka tässä mainitsen paljon puuta, niin siltikään se ei hallitse liikaa. Alla on hiivaisuutta, joka on hedelmäistä ja makeahkoa. 

Nämä oli kyllä herkullisia vehnäoluita. Jos tekee mieli perusvehväistä, kannattaa TAP5 jättää väliin, sillä TAP7 tarjoaa herkkua pullossa. Jos taas tekee mieli vehnäolutta, mutta humalakärpänen on kutitellut makunystyröitä hiljattain, niin ehdoton valinta on Meine Hopfenweisse havuisine puraisuineen ja avot!

Laphroaig 25yo Cask Strenght (2013) ja An Cuan Mor

Ennen Espanjareissua kerkesi pitkästä aikaa käydä lapparia lasissa. Molempia näistä olen maistanut jo aiemminkin, toisen lyhyen kuvauksen pääsee katsastamaan tästä savutastingin linkistä. Kaksvitosta maistoin muistaakseni edellisen kerran UISGEssa, jonka perusteella tuli myöhemmin tehtyä johtopäätös ostostakin. No tuonkertaiseen ostopäätökseen tosin vaikutti myös pieni "omaveto", sillä katsoessani Suomi-USA lätkämatsia laivalla lupasin itselleni fiiliksissä, että jos Suomi tämän matsimn vie tyylillä, palkitsen itseni hyvällä viskillä (jonka olin jo etukäteen päättänyt Laphroaig 25yo:ksi). No tietenkin Suomi sen vei....

Tämä 25-vuotias on vuoden 2013 versio, joka on pullotettu tynnyrivahvuisena, 45,1% vahvuudessa. Melkosesti on enkelit nautiskelleet. Ensimmäinen 25-vuotias julkaistiin 40% versiona vuonna 2007, mutta tämän jälkeen tislaamo on pullottanut kaksvitosensa tynnyrivahvuisena. Näin se kuuluukin olla, jos minulta kysytään. Tämä 2013 versio on kypsytetty 50% 1st-fill bourbontynnyreissä ja 50% 1st-fill olorosotynnyreissä (sherry). Pullo ja kotelokin on saanut hieman uutta ilmettä värinmuutoksella ja kultaisella viimeistelyllä. Tyylikäs mielestäni.

Toinen maistossa olevista lapparteista on siis jo aiemminkin sokkotastingin yhteydessä maisteltu travel retail viski. Tämä on kypsytetty alkuun first-fill ex-American white oak -bourbontynnyreissä, jonka jälkeen kypsytystä on jatkettu eurooppalaisessa tammessa. Värjäämätön ja kylmäsuodattamaton.

Laphroaig 25yo, 45,1% (2013)

T: Miellyttävää mineraalista ja tammista turvesavua. Savu on selkeästi läsnä, se on kypsää puusavua (miedosti pihkaa seassa) ja sen mukana on vaniljaa ja omenaa. Hieno tuoksu, kypsä ja syvä.

M: Mineraalinen ja miedon valkopippurinen savu tulee alkuun makeahkon tammipuun mukana. Suutuntuma on täyteläinen ja kuivan/öljyisen välimuotoa. Merellisen mineraalisuuden mukana on tervaa ja hieman lääkemäisyyttä. Jälkimaku jatkaa päämaun luonteella hiipuen hiljalleen.

Valmis, kypsä ja miellyttävä. Maut hyvin tasapainossa. Syvyyttä riittämiin. Hinta on hieman korkea tällekin, mutta muutoin erinomainen.

Laphroaig An Cuan Mor, 48%

T: Samaa punaista vahaa kun mitä löydän lapparin PX caskista. Hieman tunkkainen ja pistävä. Savu on tuhkaista ja punaviinimarjaista. Selkeä makean marjainen sherrytuoksu. Ei mielestäni niin erikoinen.

M: Maussa on samaa kuin tuoksussa. Sama punainen marjainen vahaisuus (tuoksukynttilä?) ja tuhkaisen likainen savuisuus. Tunkkainen ja melko nuorekas. Ollaan kaukana 25:n syvyydestä. Jotenkin nämä Laphroaigin px:t ym ovat hieman kerroksisia. Sherry, savu ja muut maut eivät ole sulautuneet täysin. Veden lisäys toi lääkemäisiä piirteitä, muttei paranna erityisesti.